Mummulaan oli puolentoista tunnin ajomatka, mutta se taittui mukavasti maastoautolla. Me koirat matkustimme auton takatilassa, koiraosastossa. Jasperin mielestä tämä auto oli hyvin turvallinen, joten koko koiraporukka saattoi huoletta ottaa matkan aikana makoisat tirsat. Kahdessa edellisessä autossa, jotka perheellämme oli ollut Jasperin elinaikana, oli ollut paljon turvattomampi matkustaa. Jasper oli istunut aina läähättäen keskellä auton koiraosastoa, tarkkaillut vastaan tulevaa liikennettä ja väistellyt vastaan tulevia rekka-autoja, jotka olivat näyttäneet tulevan päälle. Maastoautossa emme edes ulottuneet kurkkimaan ikkunasta ulos. Se tuntui turvalliselta.

Mummula ei ollut mikä tahansa kyläpaikka. Siellä asuivat emännän äiti ja isä eli mummu ja vaari.  Vaari tuli usein mukaan kanssamme metsäretkille. Mummu puolestaan valmisti maailman parhaat leipomukset ja ruoat. Eikä se koskaan pihistellyt sen kummemmin laadussa kuin määrässäkään. Herkullista ruokaa riitti myös meidän koirien tarpeisiin. Mummu muisti aina huolehtia myös koirien syömisistä. -Joko koirat ovat saaneet ruokaa? oli mummun jokailtainen vakiokysymys, kun me olimme siellä kyläilemässä. Tuo kysymys oli kuin sulosointuista musiikkia saksanseisojan korvilleni. Pomppasin välittömästi jalkeille kuullesani nuo maagiset sanat ja kiiruhdin keittiöön vakuuttelemaan mummulle, että vielä maistuisi. Emäntä yritti sekaantua asiaan vakuuttamalla puolestaan, että juurihan ne söivät, mutta onneksi mummu osasi tulkita minun toiveitani oikealla tavalla ja antoi vielä jonkin herkkupalan, joskus vähän emännältä salaakin. Me saksanseisojat otimme herkkupalat vastaan aina suurella innolla ja mielihyvällä. Colliet kieltäytyivät pahoitellen juuri syöneensä. Käsittämättömän rajoittunut  tapa ajatella, minun mielestäni. Mitä sitten jos on vasta syönyt? Voihan sitä silti syödä. No, meitä on niin moneksi.

Joskus emäntä puhui julki meidän ajatuksiamme. Se naureskeli isännälle, että jos meiltä koirilta kysyttäisiin, mikä on meidän itsekunkin herkkuruokaa, Jasper miettisi päänsä puhki ja vastaisi ehkä: - Makkaroista en suostu syömään muuta kuin HK:n Sinistä sekä Atrian hiillosmakkaraa. Lätyt täytyy paistaa voissa, jotta niistä ei tule maha kipeäksi. Kyllä leivinuunissa yön yli suolalla, pippurilla ja sipulilla maustetussa vedessä hautunut pyy on parasta lihaa. Kananmunan syön mieluiten munakokkeliksi valmistettuna. Jne, jne. Roosa olisi Jasperin kanssa aika pitkälle samoilla linjoilla, joskaan ei olisi yhtä valikoiva. Seitan olisi vaikea päättää, mikä ruoka olisi kaikkein herkullisinta, koska herkullisia ruokia on niin paljon. Minä taas vastaisin, että minun lempiruokaani on ehdottomasti ruoka. En voisi kuvitella mitään ihanampaa kuin ruoka. Täytyy sanoa, että kyllä emäntä koiransa tunsi.

Kävipä kerran niin, että leivoimme mummun kanssa pullaa. Aikuiset koirat makoilivat vähän etäämmällä, mutta minä häärin mummun ympärillä ja tarkkailin silmä kovana leipomisen edistymistä. Mummu sanoi, että minä osaisin itsekin jo varmasti leipoa, niin tarkasti seurasin sen puuhia. Kun pullat oli paistettu, veimme ne mummun kanssa ulkoeteiseen pakastearkun päälle jäähtymään. Mummu peitteli pullat liinalla ja sanoi minulle, että niihin sitten saa koskea omin luvin. Ainakin olin kuulevinani niin.

Liinan alta levisi makuhermoja kutkuttava tuoksu. Ajattelin, että käynkin sitten myöhemmin kaikessa rauhassa nuuhkimassa pullia, jos tilaisuus tarjoutuu. Ja tarjoutuihan se. Lapset tulivat ulkoa, ja ulkoeteisen ovi jäi raolleen. Minä pistäydyin eteisen puolelle ja vedin sieraimiini ihanaa tuoksua. Pullapellin päällä ollut liina oli osittain luiskahtanut syrjään pelliltä, kun lapset olivat sisään tullessaan napanneet herkkupullat välipalaksi. Nousin varovasti kahdelle tassulle pakastearkun kylkeä vasten. Kuononi ylsi juuri ja juuri pullapellin reunan yli. Nuuhkin ihanaa tuoksua, kun kuononi osui laitimmaiseen pullaan. Vaistomaisesti tartuin siihen hampaillani kiinni ja hups, olin nielaissut sen. Ahmin nopeasti kaikki pullat, joihin suinkin vain pääsin käsiksi. Sitten menin muina koirina takaisin keittiöön ja asetuin tyytyväisesti huokaisten makuulle.

Tekoni ei pysynyt kauan salassa. Uni ei ehtinyt tulla silmään, kun tyttö meni hakemaan toista pullaa ja ilmoitti, että eteisessä oli käynyt varkaita. Me koiratkin menimme ihmettelemään tapahtunutta. Mummua nauratti. Se tuumasi, että lie ollut hänen pikku apulaisensa asialla. Tottahan se oli. Mummuhan oli sanonut minulle, että pulliin sitten saa koskea omin luvin. Tai siltä minusta oli ainakin kuulostanut.

Emäntä mittaili huolestuneena kylkiäni ja tivasi mummulta, kuinka monta pullaa minä oletettavasti olin syönyt. Mummu arveli, että viisi. Itse arvelin, että kahdeksan. Emäntä kuulosteli vielä illan aikana moneen kertaan mahastani kuuluvaa poreilua ja kuplintaa. Ei siitä herkuttelusta onneksi ollut muita seurauksia kuin, että maata pötköttelin koko illan maha paksuna. Hännän alta tuprusi paksua kaasua. Piti oikein itsekin haistella, minkä pönäkältä massulta taipui. Niin mojova kärty sieltä leijaili.