Ajattelin ensin aloittaa tämän blogini  kirjoittamisen lauseella Oli synkkä ja myrskyisä yö, mutta koska se ei mitenkään liity asiaan, aloitan toisin.

Minä olen Sandra, karkeakarvainen saksanseisoja. Kerron teille elämästäni, sillä minun elämäni ei ollut ihan tavallinen koiranelämä. Huomasitte ihan oikein. Kirjoitin, että ei OLLUT. Minä samoilen nyt täällä ns. autuaammilla metsästysmailla, mutta päätin kuitenkin muistella elämääni, koska oli se sen arvoista. Emäntäni lupautui toimimaan kirjurina.

Synnyin toivottuna pentuna yhdeksän karvaparran pentueeseen. Tarkemmin muisteltuna taisin olla pentueen ainut karvaparta. Karvaa oli kyllä riittämiin muuallakin kuin leuassa. Karvaisuuteni sai kasvattajapolot jopa pelkäämään, ettei kukaan itseään arvostava saksanseisojaharrastaja huolisi minua koirakseen. Siksi he päättivät turvautua erääseen koirahulluun tuttavaperheeseen ja tyrkyttää minut puoliväkisin ja puoleen hintaan heidän koiralaumansa jatkoksi. Luulen, että kasvattajani myös vilpittömästi uskoivat minun pääsevän näin rakastavaan, hyvään kotiin, jossa ei koiraa karvoihin katsottaisi.

Sivumennen sanoen minulle tuli sitten loppujen lopuksi pentueen paras parta ja karvanlaatu. Hyvin alkanut näyttelyurani katkesi ihan muusta syystä kuin liiasta karvasta. Minulta nimittäin puuttui suustani kaksi hammasta.

Mutta palataksemme takaisin pentulaatikolle. Äitini oli rakastava ja taitava emä. Se hoiteli hellästi ja tunnollisesti meitä, ja niin meistä varttui nopeasti erinäisillä positiivisilla adjektiiveilla kuvattavia pilttejä. Jokaiselle meistä myös järjestyi hyvä koti. Minullekin, jonka kohtalosta kasvattajani olivat kantaneet niin suurta huolta. Se tuttavaperhe, joka hädän hetkellä oli muistettu, olikin helpommin taivuteltavissa kuin oli arveltu. Käytyään pari kertaa katsomassa minua koko perhe oli aivan myyty touhukkaan suloisuuteni edessä.

Lumen sulettua oli aika muuttaa uuteen kotiin. Olosuhteiden pakosta minua ei haettu uuteen kotiin, vaan kasvattajapariskunta vei minut sinne. Se oli virhe, sillä se sai aikaan väärinkäsityksen. Uuden perheeni muut koirat luulivat minun tulleen vain kyläilemään. Ne ottivat minut ystävällisesti vastaan ja käyttäytyivät minua kohtaan vieraanvaraisesti, kuten sellaista vierasta kohtaan käyttäydytään, jonka kuvitellaan lähtevän pian pois.

Kun olin ollut talossa pari viikkoa, toiset koirat alkoivat hiljalleen tajuta, että minä olin tullut jäädäkseni. Vieraskoreus loppui, ja minua alettiin kouluttaa talon tavoille. Nuo kolme esimerkiksi uskottelivat minulle, että lenkeillä ei tehdä mitään hauskaa. Tepastellaan vain isännän ja emännän kintereillä ja ollaan aina valmiina tottelemaan, jos jotain vaaditaan. Arvelivat varmaan, että tällä konstilla saavat minut luopumaan kokonaan lenkeistä. Aluksi meninkin halpaan ja matkin niitä, koska halusin tietysti tulla hyväksytyksi laumaan. Kyllä ne näyttivät omahyväisiltä, kun huomasivat, miten kuuliainen kakara olin.