Leipomisen jälkeisenä päivänä lähdimme taas kerran rannalle. Isäntä pysäköi auton tutun käkkyräisen rantamännyn katveeseen, ja koko porukka purkautui ulos autosta. Meidät koirat kytkettiin hihnoihin siltä varalta, että rannalla sattuisi olemaan muita kulkijoita. Onneksi silmän kantamattomiin näkyi vain autiota rantaa, joten me pääsimme vapaiksi kahleistamme. Lähdimme juoksemaan kilpaa kohti rantaa. Me koirat tietysti voitimme kilpajuoksun, hyvänä kakkosena tulivat lapset ja viimeisinä isäntä ja emäntä, jotka lähtivät kahlailemaan rantavedessä. Lapset ryhtyivät rakentelemaan hiekkalinnoja sekä tie- ja vesistöverkostoja. Me koirat aloimme etsiä aarteita. Myrsky oli tuonut  kaikenlaista mielenkiintoista tutkittavaa rantaan. Levän seasta löytyi kuolleita kilkkejä, joita oli kiva pureskella. Sieltä löytyi myös eri kypsyysasteissa olevia linnunraatoja ja jäniksen papanoita. Niitäkin saattoi vähän maistella.

Yhtäkkiä sain kauempaa rannalta sieraimiini oudon mutta kiehtovan hajusignaalin. Lähdin juosta hölköttämään hajua kohti. Toiset olivat niin keskittyneet omiin puuhiinsa, että eivät huomanneet ollenkaan minun lähtöäni. Mitä lähemmäksi hajunlähdettä tulin, sitä enemmän se veti minua puoleensa. Haju oli uusi ja salaperäinen. En osannut yhdistää sitä mihinkään ennestään tuntemaani. Sitten melkein törmäsin rantakivien välissä rötköttävään valtavaan hyytelömäiseen ruhoon. Nuuhkaisin sitä ensin varovaisesti ja peräännyin hieman. Haju veti kuitenkin minua vastustamattomasti puoleensa. Lähestyin sitä nyt uudesta kulmasta ja aloin nuuhkia tarkemmin. Haju oli huumaava. Aloin tuntea pakonomaista halua heittäytyä hajukasan päälle maate. Sen teinkin. Kasa hyllyi allani mukavasti, kun piehtaroin sen päällä sydämeni kyllyydestä. Karvakaan turkistani ei jäänyt vaille tuota lumoavan tuoksuista öljymäistä voidetta, jota kasasta irtosi.

Heräsin kuin transsista, kun isäntä lonksutti paikalle kumisaappaissaan ja karjui minua nousemaan HETI ylös. Hädin tuskin olin päässyt jaloilleni, kun emäntäkin oli jo paikalla kauhistelemassa ulkonäköäni ja hajuani, jonka olin suureksi ilokseni saanut hangattua ruhosta itseeni. Ravistin vähän turkkiani. Tunsin, miten karvat erkaantuivat toisistaan ja jäivät öljyisen jäykkinä tököttömään pystyyn. Isäntä ja emäntä kavahtivat inhosta väristen taaksepäin.

Sitten ne alkoivat toimia. Emäntä kytki paikalle ehtineet Jasperin, Seitan ja Roosan talutushihnoihinsa. Isäntä kytki minut omaani. Lapsetkin huudettiin paikalle ja heidän vastusteluistaan huolimatta lähdettiin marssimaan peräkanaa autolle. Lapset valittivat, että leikit olivat jääneet pahasti kesken, mutta marssia vain jatkettiin. Autolla emäntä huomasi, että eihän minua voi ottaa autoon. Mikä nyt neuvoksi?

Eihän siinä muu auttanut kuin lähteä kävelemällä mummulaa kohti. Minulle se sopi vallan hyvin. Tunsin oloni itsevarmaksi ja viehkeäksi. Jasperkin yritti nuuhkia minua kiinnostuneena, mutta emäntä nykäisi sen äkäisesti kauemmas. Isäntä päätti hakea auton myöhemmin, kun minut olisi saatu säälliseen kuntoon. Omasta mielestäni olin oikein hyvässä kunnossa. Karvani sojottivat edelleen pystyssä, ja haju ympärilläni oli tyrmäävän ihana. Olin tyytyväinen aikaansaannokseeni. Tunsin itseni ihmeen kauniiksi. Emäntä talutti muita koiria kaukana minusta eikä päästänyt niitä koskemaan turkkiini.

Kun pääsimme mummulaan, emäntä vei muut koirat sisälle ja toi isännälle astianpesuainetta. Se selitti, että ei härskiintynyt hylkeenrasva kevyemmillä konsteilla lähde. Ahaa, turkkivoiteeni oli siis hylkeenrasvaa. Vaari toi isännälle vielä kumihansikkaat, jotka tämä veti käsiinsä, ennen kuin alkoi käsitellä minua. Kun isäntä oli vaahdottanut ja huuhdellut turkkini viisi kertaa, haju oli sen mielestä sen verran siedettävä, että saatettaisiin iltasella ajella kotiin ilman, että tarvitsisi pitää kaikkia ikkunoita auki, kuten oli jouduttu tekemään palattaessa taannoiselta kevätretkeltä.

Pesukuuri oli kyllä rankka. Ei paljon naurattanut, kun tiskiaine kirveli silmissä,ja kylmä vesisuihku hyväili hartioita. Mutta mitäpä ei nainen kestäisi kauneutensa vuoksi. Emäntäkin on sanonut, että kauneudesta saa maksaa. Nyt meitä sitä paitsi yhdisti isännän kanssa vienosti ympärillä leijaileva härskiintyneen hylkeentraanin haju. Minusta se tuntui oikein mukavalta. 

Mummula ei ollut mikä tahansa kyläpaikka. Siellä asuivat emännän äiti ja isä eli mummu ja vaari.  Vaari tuli usein mukaan kanssamme metsäretkille. Mummu puolestaan valmisti maailman parhaat leipomukset ja ruoat. Eikä se koskaan pihistellyt sen kummemmin laadussa kuin määrässäkään. Herkullista ruokaa riitti myös meidän koirien tarpeisiin. Mummu muisti aina huolehtia myös koirien syömisistä. -Joko koirat ovat saaneet ruokaa? oli mummun jokailtainen vakiokysymys, kun me olimme siellä kyläilemässä. Tuo kysymys oli kuin sulosointuista musiikkia saksanseisojan korvilleni. Pomppasin välittömästi jalkeille kuullesani nuo maagiset sanat ja kiiruhdin keittiöön vakuuttelemaan mummulle, että vielä maistuisi. Emäntä yritti sekaantua asiaan vakuuttamalla puolestaan, että juurihan ne söivät, mutta onneksi mummu osasi tulkita minun toiveitani oikealla tavalla ja antoi vielä jonkin herkkupalan, joskus vähän emännältä salaakin. Me saksanseisojat otimme herkkupalat vastaan aina suurella innolla ja mielihyvällä. Colliet kieltäytyivät pahoitellen juuri syöneensä. Käsittämättömän rajoittunut  tapa ajatella, minun mielestäni. Mitä sitten jos on vasta syönyt? Voihan sitä silti syödä. No, meitä on niin moneksi.

Joskus emäntä puhui julki meidän ajatuksiamme. Se naureskeli isännälle, että jos meiltä koirilta kysyttäisiin, mikä on meidän itsekunkin herkkuruokaa, Jasper miettisi päänsä puhki ja vastaisi ehkä: - Makkaroista en suostu syömään muuta kuin HK:n Sinistä sekä Atrian hiillosmakkaraa. Lätyt täytyy paistaa voissa, jotta niistä ei tule maha kipeäksi. Kyllä leivinuunissa yön yli suolalla, pippurilla ja sipulilla maustetussa vedessä hautunut pyy on parasta lihaa. Kananmunan syön mieluiten munakokkeliksi valmistettuna. Jne, jne. Roosa olisi Jasperin kanssa aika pitkälle samoilla linjoilla, joskaan ei olisi yhtä valikoiva. Seitan olisi vaikea päättää, mikä ruoka olisi kaikkein herkullisinta, koska herkullisia ruokia on niin paljon. Minä taas vastaisin, että minun lempiruokaani on ehdottomasti ruoka. En voisi kuvitella mitään ihanampaa kuin ruoka. Täytyy sanoa, että kyllä emäntä koiransa tunsi.

Kävipä kerran niin, että leivoimme mummun kanssa pullaa. Aikuiset koirat makoilivat vähän etäämmällä, mutta minä häärin mummun ympärillä ja tarkkailin silmä kovana leipomisen edistymistä. Mummu sanoi, että minä osaisin itsekin jo varmasti leipoa, niin tarkasti seurasin sen puuhia. Kun pullat oli paistettu, veimme ne mummun kanssa ulkoeteiseen pakastearkun päälle jäähtymään. Mummu peitteli pullat liinalla ja sanoi minulle, että niihin sitten saa koskea omin luvin. Ainakin olin kuulevinani niin.

Liinan alta levisi makuhermoja kutkuttava tuoksu. Ajattelin, että käynkin sitten myöhemmin kaikessa rauhassa nuuhkimassa pullia, jos tilaisuus tarjoutuu. Ja tarjoutuihan se. Lapset tulivat ulkoa, ja ulkoeteisen ovi jäi raolleen. Minä pistäydyin eteisen puolelle ja vedin sieraimiini ihanaa tuoksua. Pullapellin päällä ollut liina oli osittain luiskahtanut syrjään pelliltä, kun lapset olivat sisään tullessaan napanneet herkkupullat välipalaksi. Nousin varovasti kahdelle tassulle pakastearkun kylkeä vasten. Kuononi ylsi juuri ja juuri pullapellin reunan yli. Nuuhkin ihanaa tuoksua, kun kuononi osui laitimmaiseen pullaan. Vaistomaisesti tartuin siihen hampaillani kiinni ja hups, olin nielaissut sen. Ahmin nopeasti kaikki pullat, joihin suinkin vain pääsin käsiksi. Sitten menin muina koirina takaisin keittiöön ja asetuin tyytyväisesti huokaisten makuulle.

Tekoni ei pysynyt kauan salassa. Uni ei ehtinyt tulla silmään, kun tyttö meni hakemaan toista pullaa ja ilmoitti, että eteisessä oli käynyt varkaita. Me koiratkin menimme ihmettelemään tapahtunutta. Mummua nauratti. Se tuumasi, että lie ollut hänen pikku apulaisensa asialla. Tottahan se oli. Mummuhan oli sanonut minulle, että pulliin sitten saa koskea omin luvin. Tai siltä minusta oli ainakin kuulostanut.

Emäntä mittaili huolestuneena kylkiäni ja tivasi mummulta, kuinka monta pullaa minä oletettavasti olin syönyt. Mummu arveli, että viisi. Itse arvelin, että kahdeksan. Emäntä kuulosteli vielä illan aikana moneen kertaan mahastani kuuluvaa poreilua ja kuplintaa. Ei siitä herkuttelusta onneksi ollut muita seurauksia kuin, että maata pötköttelin koko illan maha paksuna. Hännän alta tuprusi paksua kaasua. Piti oikein itsekin haistella, minkä pönäkältä massulta taipui. Niin mojova kärty sieltä leijaili.

Kyllä me isännänkin kanssa aloitimme harjoitukset, ja isäntä kehui minua innokkaasti aina, kun tein hänen mielestään jotakin oikein. Minusta kyllä tuntui joskus siltä, että se ei ollut kaikkiin minun suorituksiini ihan tyytyväinen, mutta kehui kannustukseksi. Harjoitusten jälkeen kuulin sen monesti sanovan emännälle, että kyllä se siitä, eihän se ole vielä edes puolta vuotta.

Kuten jo aiemmin taisin mainita, meidän perhe piti luonnossa liikkumisesta, ja teimme usein metsäretkiä ja kävimme lenkillä metsäpoluilla. Me koirat saimme olla aina näillä reissuilla irti, kun metsästyslaki sen vain salli. 

Seita-täti risteili joukon etunenässä. Se teki sik-sak-kuviota ja etsi vimmatusti jotakin. Välillä se jämähti paikoilleen mitä omituisimpiin asentoihin. Sillä saattoi vaikkapa jäädä pylly pystyyn, ja etupää oli maassa, tai sitten se vain seisoi kolmella tassulla, ja toinen etutassu sojotti ylhäällä jäykkänä, kuin se olisi satuttanut sen tai saanut jonkin kouristuskohtauksen. Silloin isäntäkin sähköistyi, hiipi paikalle ja sanoi tädille käskevästi: -Aja pois! Täti syöksähti jonkin matkaa eteenpäin ja pysähtyi taas, jolloin etumaastosta kuului kamala rytinä, ja kauhean iso, musta lintu tai monta pienempää mustaa, ruskeaa tai valkoista lintua lähti lentoon. Isäntä kehui tätiä sellaisella äänellä, että heti huomasi sen olevan tosissaan hyvillään. Jotenkin minusta tuntui, että minun pitäisi pyrkiä samanlaisiin suorituksiin kuin täti.

Jos täti oli liian kauan poissa näkyvistä, Jasper-setä lähti etsimään sitä ja toi sen takaisin laumaan. Roosa-täti paimensi ihmislaumaa ja laski, että kaikki pysyivät mukana.

Yhdellä syksyisellä metsäretkellä sattui hauskasti. Olimme löytäneet sopivan nuotiopaikan ja tehneet isännän kanssa hyvät kelotulet. Istuimme nuotion ympärillä makkaranpaistossa, isäntä ja emäntä sekä tyttö ja pojat nuotion toisella puolella  ja me koirat toisella. Makkara tuoksui houkuttavasti tiristessään tikkujen nokassa nuotion hehkussa. Ei kuulunut muuta kuin nuotion humina.

Yhtäkkiä kuin tyhjästä nuotiopiiriimme ilmestyi norjanharmaahirvikoira. Me koirat menimme vierasta vastaan ja kävimme läpi asiaan kuuluvat tervehtimisseremoniat, kuten haistelut, korvien höristelyt, jäykin tassuin tepastelut ja hännänkoukutukset. Todettuamme tulijan hyvissä aikeissa olevaksi kunnon kuomaksi, toivotimme sen tervetulleeksi joukkoomme. Isäntä kyllä arveli, että kaveri oli tainnut harhautua  hirvikokeesta makkaran tuoksun houkuttamana väärän seuran puolelle, mutta minkäpä me sille voimme.

Siinä meitä sitten istui viisi koiraa ja viisi ihmistä nuotiolla odotellen vesi kielellä makkaran valmistumista, kun metsän siimeksestä astui esiin kaksi miestä. Huomatessaan tulijat vieraamme muuttui hyvin vaivautuneen näköiseksi. Sillä taisi muistua mieleen, millä asialla se alunperin oli ollut. Se katseli metsän puita ja olisi kai vihellellyt, jos olisi osannut, vaikka ei se mitään olisi auttanut. Miehet lähestyivät vääjäämättä nuotiotamme. Toinen miehistä, synkeän näköinen, tuli, kytki koirapojan talutushihnaan ja lähti sanaakaan sanomatta taluttamaan sitä samaan suuntaan, mistä oli tullutkin. Toinen mies jäi hetkeksi nuotiolle rupattelemaan isännän kanssa. Se kertoi, että he olivat olleet hirvikoetta suorittamassa siinä naapuriseuran puolella, hän tuomarina ja se toinen mies koiransa ohjaajana. Vielä ennen kuin se lähti kävelemään takaisinpäin, se totesi, että taisi koiranryökäleellä mennä makkaravietti metsästysvietin edelle ja virnisti päälle iloisesti. Isäntä totesi siihen vakavana, että sellaista sattuu.

Kun mies oli mennyt menojaan, alkoivat meidän ihmiset nauraa turskahdella, ja kohta lapset kellivät sammalikossa vatsaansa pidellen ja hihitellen. Vain nuotiossa paistuvat makkarat estivät meitä koiria liittymästä yleiseen riemuun ja telmintään. Niin mahtava oli makkaran voima.

Yhtenä päivänä istuimme taas emännän kanssa kuuntelemassa linnunlaulua, kun emäntä yhtäkkiä osoitti sormellaan pihamme mahtipetäjää ja kuiskasi minulle: -Katso Sandra,orava tuolla puussa. Minä tiirailin puuhun ja -toden totta- näin siellä punaruskean suloisen pörröhännän. Se kurvaili ylös ja alas puunrunkoa päästellen samalla suustaan naksuttavia ääniä. Minä seurasin lumoutuneena sitä katseellani. Lopulta orava kyllästyi esittämään meille taitojaan ja hyppeli näkymättömiin. Heilautin sille vielä ystävällisesti pitkää häntääni hyvästiksi. Niin, minullahan oli pitkä häntä päinvastoin kuin Seita-tädillä, joka vielä kuului siihen sukupolveen, jolta oli pentuna katkaistu häntä. Minulla olikin kunnon huiska, jota paukutin joskus niin vimmatusti ovenpieliin, että siitä alkoi vuotaa verta, ja siihen täytyi laittaa sutti. 

Kiertelimme vielä vähän puutarhassa ja katselimme kukkia. Minä myös nuuhkin niiden tuoksua. Tapasimme myös puutarhassamme asuvan sisiliskon. Se paistatteli päivää kukkapenkin reunuskivellä. Yllätykseksemme se nappasi suuhunsa kärpäsen, joka lennähti sen eteen kivelle. Emäntä kertoi kerran säikähtäneensä pahanpäiväisesti, kun se oli maannut pihalla aurinkoa ottamassa ja yhtäkkiä tuntenut niskassaan jotakin liikettä. Se oli jähmettynyt kauhusta ja odottanut hengittämättä, mitä tuleman piti. Lopulta niskasta oli liukunut sisilisko sen silmien eteen nurmikolle. Kun emäntä oli toipunut järkytyksestään, se oli saattanut ihailla lähietäisyydeltä, miten aurinko oli välkehtinyt kaikissa sateenkaaren väreissä sisiliskon selässä. Kun menimme sisälle taloon, emäntä kertoi isännälle luontohavainnoistamme ja ehdotti, että he hankkisivat minulle kameran, jolla voisin ikuistaa kaiken mielenkiintoisen kuviksi. Hänen mielestään minä olin hyvin kiinnostunut luonnosta, mutta en niinkään metsästyksestä. Isäntä tuumasi, että antaahan ajan kulua. Kyllä se siitä.

Meillä kasvoi puutarhassa useita marjapensaita. Loppukesästä saatiin poimia mustia, punaisia ja valkoisia viinimarjoja. Ryhdyimme emännän kanssa aina innokkaina toimeen. Muut koirat pötköttelivät enimmäkseen pensaiden alla ja vetelivät hirsiä, mutta minä puuhailin emännän kanssa marjojen kimpussa. Valitsin pensaista tukevia oksia, jotka pysyivät paikoillaan. Sitten tartuin etuhampaillani marjaterttuihin ja vetelin marjat kätevästi suuhuni taivuttamalla päätä taaksepäin. Mustaherukat olivat suosikkejani, mutta kyllä muutkin kelpasivat. Emäntä joskus vähän toppuutteli minua, kun sille ei jäänyt muka mitään poimittavaa.

Joskus kävi niin, että ampiaiset tulivat ja valtasivat marjapensaat. Ne imivät mehun marjoista ja jättivät pelkät kuivat kuoret pensaisiin. Saatuaan kyllikseen ne lähtivät lentää kaahottamaan sokerihumalassa. Välillä ne putosivat nurmikolle ja pörisivät siinä, kunnes selvisivät taas lentokuntoon. Ampiaisten aikana minä en saanut syödä marjoja. Emäntä pelkäsi, että saan vahingossa ampiaisen suuhuni, ja se pistää minua kieleen, ja sitten kieli turpoaa, ja minä saan ampiaiskammon. Seita-täti oli pienenä astunut ampiaispesään ja saanut pyllyynsä kunnon rokotuksen. Se kammosi kaikkia pörisiviä ötököitä.

Omenatkin olivat minusta hyvän makuisia. Kun niitä alkoi putoilla puista nurmikolle, minä poimin niitä suuhuni ja pureskelin suu vaahdossa.

Metsämarjoista ehdoton suosikkini olivat mustikat. Niitä oli vaikea nähdä, ja niinpä jouduin usein turvautumaan laumamme ihmisjäsenten apuun tyydyttääkseni mustikannälkäni. Kyllä minä kuitenkin auttavasti sain niitä poimittua, jos mustikkapaikka oli hyvä. Yhtenä syksynä oli niin vähän mustikoita, että meille ei saatu marjan marjaa pakasteeseen. Olimme porukalla metsäretkellä, kun minulle iski hirveä mustikanhimo. Kuljin ympäriinsä kuono maassa ja pengoin mättäitä, mutta en löytänyt mitään. Emäntä ja vanhempi ihmispoika huomasivat epätoivoisen etsiskelyni ja tulivat apuun. Yhteisvoimin ne saivat kerättyä noin desilitran verran mustikoita, jotka minä sain yksin popsia makeisiin suihini. 

Olin asunut perheessäni vasta muutaman viikon, kun pääsin ensimmäiselle metsäretkelleni. Lumi oli jo suurimmaksi osaksi sulanut, mutta lanttopaikoissa oli vielä lumensulamisvesistä muodostuneita järviä. Myös ojat olivat täynnä vettä. Seita-täti juoksi edellä ja hypätä porskautti aina uimaan, kun sopiva paikka sattui kohdalle. Roosa-täti ja Jasper-setä tyytyivät kahlailemaan. Niiden kun oli niin vaikea saada turkkinsa kuivaksi.

Kun olimme kävelleet pari kilometriä, leiriydyimme aurinkoiseen mäkirinteeseen. Tyttö ja emäntä menivät köllölleen kanervikkoon ja antoivat auringon hyväillä kasvojaan. Isäntä ja pojat lähtivät etsiskelemään sopivaa puuta nuotiota varten, ja me koirat lähdimme mukaan. - Puun täytyy olla sellainen, että siinä on tervasta, isäntä selitti. Se löysi nopeasti sopivan kannon, kiskaisi sen maasta ja lähti kantamaan sinne, missä tyttö ja emäntä makoilivat. Me koirat avustimme parhaan kykymme mukaan. Minäkin roikuin yhdessä juurentyngässä ja kiskoin ja rytkyttelin kaikin voimin. Se oli hauskaa. Isäntä katseli sopivan nuotiopaikan tuulen yläpuolelta. Sitten se lohkoi kannosta kirveellä sopivia kalikoita ja alkoi asetella niitä nuotioksi. Se kertasi vielä, että kannattaa aina etsiä tervaskantoja nuotiota varten. Ne saa kosteallakin säällä helposti syttymään, kun vielä vuolee  lastuja sytykkeeksi. Isäntä antoi meidän nuuhkia puuta. Se tuoksui hyvälle ja väkevälle. Sitten se raapaisi tulitikun ja tuikkasi sen lastukasaan. Nuotio syttyi kerralla. Emäntä koppasi minut syliinsä ja sopotti korvaani, että nuotiosta on pysyteltävä tarpeeksi kaukana, jotta ei polta viiksiään.

 Nuotio paloi kuumalla liekillä ja alkoi vähitellen rauhoittua hiillokseksi. Isäntä kaiveli repustaan muovipakkauksen, viilsi sen puukolla auki ja otti sieltä esille pötkylöitä, joita alkoi asetella veistämiensä keppien nokkaan lähelle hiillosta. Pötkylöistä levisi huumaava tuoksu. Se sähköisti meidät koirat. Isot koirat asettuivat mahdollisimman lähelle nuotiota vahtimaan pötkylöiden paistumista, ja minä aloin rimpuilla pois emännän sylistä päästäkseni lähemmäs tuota viekoittelevaa tuoksua. Emäntä ei kuitenkaan päästänyt minua nuotiopiiriin vaan kaivoi toisella kädellään repusta minun ruokakuppini esille samalla, kun roikotti minua kainalossaan. Se napsautti kupin kannen auki, asetti kupin maahan ja laski minut kupin eteen. Ahmin ruoan kupista nopeasti suihini, jotta joutuisin toisten koirien kanssa vahtimaan herkkupötkylöitä.

Yhtäkkiä minua alkoi kauheasti palella. Tärisin kuin horkassa. Hytisin niin, että maitohampaat kalisivat suussani. Emäntä säikähti. Se kaappasi minun surkeuteni taas syliinsä ja tunki takkinsa sisälle kainaloonsa. Ensijärkytyksestä toinnuttuaan se tajusi, että vertani tarvittiin nyt hotkimani ruoan sulatteluun eikä sitä oikein riittänyt kehon lämmittämiseen. Siellä minä sitten hytisin emännän untuvatakin uumenissa, kunnes veri alkoi taas virrata lämpimänä suonissani ja nukahdin. Ne herkkupötkylät eli makkarat menivät sillä kertaa sivu suuni, sillä uinailin autuaana emännän takin lämmössä sillä aikaa, kun muut herkuttelivat.

Heräsin vasta, kun pienempi ihmispoika huusi, että Roosa haisee. Isäntä meni tutkimaan tilannetta ja totesi, että Roosa oli piehtaroinut ihmisjätöksessä. Se talutti Roosa-tädin sulavesialtaasen ja alkoi huljutella sen turkkia jääkylmällä vedellä. Lopulta isännän näpit olivat aivan jäässä ja haisivat nekin sille jätökselle, joten operaatio piti keskeyttää. Isäntä kaivoi maasta hiekkaa ja hankasi sitä vimmatusti käsiinsä, haisteli niitä välillä ja taas hankasi. Sitten se ärähti: -Paskajuttu! Ei tähän mikään auta. Parasta lähteä kotiin. Matkalle on kyllä nyt odotettavissa hajuhaittoja.

Kimpsut ja kampsut pakattiin reppuun ja lähdettiin tallustelemaan autolle. Roosa-täti tepasteli tyytyväisenä, ja me muut koirat haistelimme sitä innokkaina. Sen turkki haisi karmean mielenkiintoiselle. Olisi tehnyt mieli saada sitä hajua omaankin turkkiinsa. Kun päästiin autolle, emäntä määräsi, että kaikki ikkunat on avattava. Se tehtiin, ja niin me ajelimme auton ikkunat auki kotiin,  tuuli vain viuhui korvissa. 

Kotona Roosa-täti talutettiin suoraa päätä pesuhuoneeseen. Sieltä alkoi kuulua suihkun kohina. Kohta kun veden ääni lakkasi kuulumasta, alkoi kuulua hurina, jota kesti tosi pitkään. Se oli turkin kuivauksen ääni. Lopulta ovi avautui, ja Roosa hipsutteli keittiöön. Sen turkki oli pöyheä ja kiiltävä, mutta se karmean mielenkiintoinen tuoksu oli kadonnut kokonaan sen turkista. Harmi. 

Emännän mielestä minun riiviövaiheeni oli kuitenkin jotenkin outo. Olin kuulemma hermostunut ja ylivilkas. Se alkoi toistella isännälle, että tuolla pennulla ei ole kaikki kunnossa. Mikä sitä oikein vaivaa? 

Haastoin kaikkia hurjiin painiotteluihin ja purumatseihin enkä lopettanut, vaikka ihmispojat kiljuivat kivusta. Täditkin totesivat ykskantaan, että hullu pentu. Ne eivät enää suostuneet ollenkaan painimaan kanssani. Kaukana tuntuivat olevan ajat, jolloin tädit olivat maanneet kyljellään lattialla, ja minä olin saanut könytä vapaasti niiden päällä, purra niitä tassuista ja kuonosta ja vetää hännästä. Setä ilmoitti, että minulla on lähestymiskielto hänen suuntaansa aina ensimmäiseen juoksuun asti. Sitä paitsi sitä puistatti minun paljas matikan massuni.

Illalla rauhoituin vain, kun isäntä otti minut syliinsä ja piti minua niin lujasti kiinni, että en päässyt minnekään, vaikka kuinka sätkin. Sitten se käänsi minut selälleen ja siveli lämpimällä kädellään massuani. Siihen minä sitten lopulta simahdin. Paljas mahani oli muuten läiskikäs kuin mateen nahka. Siitä sainkin liikanimen Matikan massu.

Emäntä on sellainen, että se toistelee aikansa niitä irrallisia ajatuksiaan, vatkaa ja vatkaa. Sitten se hiljenee, ja sillä välähtää. Yhtenä iltana, kun taas olin nukahtanut isännän syliin matikan massu paljaana, emäntä vingahti yhtäkkiä: -Sillä on pissatulehdus! Viisaana miehenä isäntä ei koskaan vastusta emäntää. Hän vain nyökkäsi nytkin. Aamulla minulta otettiin pissanäyte ja vietiin eläinlääkäriasemalle tutkittavaksi. Pissatulehdushan minulla oli, ja minulle määrättiin antibioottikuuri.

Kun kuuri alkoi vaikuttaa, se hirveä puremis-ja painimisvimmakin tasoittui. Emäntä kehui, että minuun sai taas kontaktin. Samaa mieltä olivat täditkin, ja sain taas luvan painia niiden kanssa ja pötkötellä niiden vieressä. Kun maattiin vierekkäin, olin jo melkein tätien mittainen, ainakin kun oikein venytin tassujani. 

Sedän suuntaan oli kuitenkin edelleen lähestymiskielto voimassa. Se oli periaatteen mies. Se oli sitä tyyppiä, että minkä päätin, sen päätin. 

Ensimmäisenä päivänä siis maattiin kolmestaan vahdissa, ja tädit näyttivät esimerkillään, miten haukkuhälytys tehdään. Haukuttiin railakkaasti, kun isännän auto kaarsi mutkan takaa näkyviin. Haukkuun yhtyi sitten myös eteisessä vahtia pitävä collieuros Jasper. Se oli muuten meidän koiralauman rakastettu ja palvottu pomo. Helppoa kuin mikä tämä vahtihomma, meikäläinen arveli. Sitten vain juostiin ovelle,  viuhdottiin iloisesti hännällä ja hössötettiin isännän ympärillä ja annettiin sen ymmärtää, että se ja sen kotiintulo on ihaninta maailmassa. Mukavaa.

Seuraavana päivänä tarjouduin yksin vahtivuoroon. Pitihän minunkin kantaa korteni yhteiseen kekoon. Helppo homma. Minä siis paneuduin maate porrastasanteelle ja ryhdyin hoitamaan vahdin vastuullista virkaa. Tädit hipsivät yläkertaan, ja setä makoili eteisessä ulko-oven edessä.

Minulle oli uskottu vastuullinen tehtävä ja aioin näyttää laumalle, että hoidan sen kunnolla, minuun voi luottaa. Pötköttelin porrastasanteella. Aurinko paistoi lämpimästi. Yläkerrasta kuului tätien tuhina. Nukkuivat siellä. Vilkaisin portaita alas eteiseen ja näin sedänkin silmien painuneen kiinni. Ilo kupli rinnassani. Minuun luotettiin.

Oli todella hiljaista. Tiellä ei liikkunut ketään. Nuolin vähän etutassujani. Haukottelin. Venytin oikeaa takatassuani ja kurkistin toiveikkaasti tielle. Ei ristinsielua. Aurinko lämmitti. Oli hyvä olla.

Onneksi isäntä houkutteli meidät ulos. Teimme kaikki pikku asian ja nuuhkimme puutarhassa ympäriinsä. Ne kolme uskottelivat edelleen, että pihalla vain astahdellaan sivistyneesti eikä yhtään riehuta rasavillisti, kuten minä olin sisarusparvessani tottunut tekemään. Huokaisin surullisena, sillä aikuisuus ja sen mukanaan tuomat velvollisuudet painoivat raskaina pienen pennun harteilla.

Illalla oli sellainen olo, että äiti tuli mieleen. Seita-täti makasi kyljellään kodinhoitohuoneen lattialla. Hiivin varovaisesti sen viereen ja asetuin hiirenhiljaa sen kylkeen makaamaan. Se murisi minulle matalalla äänellä. Se kertoi olevansa minulle kyllä vähän sukua mutta vain tätipuoli. Kuitenkin se antoi minun maata siinä. Siinä oli lämmintä ja turvallista. Minua alkoi raukaista.

Minä olen Sandra, karkeakarvainen saksanseisoja. Kerron teille elämästäni, sillä minun elämäni ei ollut ihan tavallinen koiranelämä. Huomasitte ihan oikein. Kirjoitin, että ei OLLUT. Minä samoilen nyt täällä ns. autuaammilla metsästysmailla, mutta päätin kuitenkin muistella elämääni, koska oli se sen arvoista. Emäntäni lupautui toimimaan kirjurina.

Synnyin toivottuna pentuna yhdeksän karvaparran pentueeseen. Tarkemmin muisteltuna taisin olla pentueen ainut karvaparta. Karvaa oli kyllä riittämiin muuallakin kuin leuassa. Karvaisuuteni sai kasvattajapolot jopa pelkäämään, ettei kukaan itseään arvostava saksanseisojaharrastaja huolisi minua koirakseen. Siksi he päättivät turvautua erääseen koirahulluun tuttavaperheeseen ja tyrkyttää minut puoliväkisin ja puoleen hintaan heidän koiralaumansa jatkoksi. Luulen, että kasvattajani myös vilpittömästi uskoivat minun pääsevän näin rakastavaan, hyvään kotiin, jossa ei koiraa karvoihin katsottaisi.

Sivumennen sanoen minulle tuli sitten loppujen lopuksi pentueen paras parta ja karvanlaatu. Hyvin alkanut näyttelyurani katkesi ihan muusta syystä kuin liiasta karvasta. Minulta nimittäin puuttui suustani kaksi hammasta.

Mutta palataksemme takaisin pentulaatikolle. Äitini oli rakastava ja taitava emä. Se hoiteli hellästi ja tunnollisesti meitä, ja niin meistä varttui nopeasti erinäisillä positiivisilla adjektiiveilla kuvattavia pilttejä. Jokaiselle meistä myös järjestyi hyvä koti. Minullekin, jonka kohtalosta kasvattajani olivat kantaneet niin suurta huolta. Se tuttavaperhe, joka hädän hetkellä oli muistettu, olikin helpommin taivuteltavissa kuin oli arveltu. Käytyään pari kertaa katsomassa minua koko perhe oli aivan myyty touhukkaan suloisuuteni edessä.

Lumen sulettua oli aika muuttaa uuteen kotiin. Olosuhteiden pakosta minua ei haettu uuteen kotiin, vaan kasvattajapariskunta vei minut sinne. Se oli virhe, sillä se sai aikaan väärinkäsityksen. Uuden perheeni muut koirat luulivat minun tulleen vain kyläilemään. Ne ottivat minut ystävällisesti vastaan ja käyttäytyivät minua kohtaan vieraanvaraisesti, kuten sellaista vierasta kohtaan käyttäydytään, jonka kuvitellaan lähtevän pian pois.

Kun olin ollut talossa pari viikkoa, toiset koirat alkoivat hiljalleen tajuta, että minä olin tullut jäädäkseni. Vieraskoreus loppui, ja minua alettiin kouluttaa talon tavoille. Nuo kolme esimerkiksi uskottelivat minulle, että lenkeillä ei tehdä mitään hauskaa. Tepastellaan vain isännän ja emännän kintereillä ja ollaan aina valmiina tottelemaan, jos jotain vaaditaan. Arvelivat varmaan, että tällä konstilla saavat minut luopumaan kokonaan lenkeistä. Aluksi meninkin halpaan ja matkin niitä, koska halusin tietysti tulla hyväksytyksi laumaan. Kyllä ne näyttivät omahyväisiltä, kun huomasivat, miten kuuliainen kakara olin.